Timo Poikolainen

 

 

timppa

 

Olen syntyperäinen lahtelainen, mutta minun veneilyhistoriani alkaa kiipeämisestä Puijon torniin 1989. Ihailtuani kaunista Kallavettä päätin hankkia ensimmäisen veneeni. Seuraavana vuonna halusin päästä savolaismallisella puuveneellä hiukan pidemmälle rannasta ja ostin perämoottorin jouduttamaan matkantekoa. Vietettyämme aurinkoisen päivän ystäväperheemme kanssa eräällä luodolla päätimme hankkia isomman veneen. Tarkoitus oli ostaa vanha hinaaja tai vastaava, mutta ystäviemme muutto toiselle paikkakunnalle kariutti ajatuksen kimppaveneestä.

Kävin saaristolaivuri- ja rannikkolaivurikurssit, selasin innokkaasti venelehtiä ja etsin sopivaa venettä. Olisipa jo silloin ollut netti! Kyselin vinkkejä muilta ja lopulta päädyin syksyllä 1993 kaksikajuuttaiseen, akselivetoiseen ja merikelpoiseen Kaunotar 27 R -veneeseen, jolla seilasin pari kesää Saimaalla. Monet rannat ja reitit tulivat tutuiksi Iisalmen ja Savonlinnan välillä. Yhteydenpito ulkomaailmaan tapahtui ARP-puhelimella, jolla joutui soittamaan keskuksen kautta ja puhelut maksoivat melkoisesti. Navigaattoreita ei tuolloin huviveneissä ollut.

Valmistauduimme pitkään ulkomaan reissuun ja rupesimme odottamaan kaksosia. Myyntiin meni niin rivitalon pätkä, vene kuin autokin syksyllä 1995. Veneharrastus muutti muotoaan kuudeksi vuodeksi. Kiertelimme merimuseoissa ja satamissa aina siellä missä satuimme asumaan: Lontoossa, Oslossa ja lopulta Dhakassa. Eksoottisin veneilyyn liittyvä kokemus on ollut laivapurkaamoihin tutustuminen Bangladeshin rannikolla Chittagongissa.

Kun keväällä 2001 kävin valmistelemassa kuusihenkisen perheemme paluuta Suomeen, Vene-lehti oli juuri ilmestynyt ja siinä oli ilmoitus Kaunotar 29 –veneestä, jossa oli yksi kajuutta enemmän kuin edellisessä veneessämme. Kaupat syntyivät ripeästi ja sopimuksen mukaisesti vene saapui Niemen satamaan Pietarsaaresta viikko sen jälkeen, kun olimme palanneet Suomeen. Vene sai nimekseen Sundori, joka on Banglan kieltä ja tarkoittaa kaunotarta. Lahden Venekerhon jäsen olen ollut vuodesta 2002 alkaen.

Nykyinen veneeni on mahdollistanut monta ikimuistoista retkeä perheeni kanssa Päijänteen vesistössä. Jokainen kesä on ollut erilainen, ja veneily on siitä hieno harrastus, että se muuttuu myös perheen tilanteen mukaan: kesällä 2015 ruoriin tarttui hennoin sormin ensimmäinen lapsenlapseni. Olen voinut yhdistää veneilyyn myös muita harrastuksiani, joita ovat muun muassa uiminen, pyöräily ja kokkaaminen. Veneily ja veneen kunnostaminen toimivat hyvänä vastapainona työlle, jossa availen parisuhteiden solmuja.